Tervetuloa lukemaan - siis vain lukemaan. Harmikseni Vuodatus.net hukkasi kaikki tämän jakson kuvat jonnekin sähkökatkon takia, enkä ole ehtinyt/jaksanut latailla kolmen vuoden takaisia kuvia uudelleen. Pahoittelen kovasti omastakin puolestani!

Lauantai 31.10.2009
 
Lähdettiin Ystävättären kanssa halpalennolla Ateenaan. Halpalento ei tietenkään lähtenyt sieltä mistä muut ulkomaanlennot, vaan ensimmäinen kilometri piti kävellä itse, eli terminaaliin T1, joka oli lipun tilan säästämiseksi kirjoitettu siihen ihan pienellä. Tämä tietysti vähän lisäsi parkkikustannuksia, mutta sehän ei ole lentoyhtiön ongelma. Halpalennon baggage drop virkailija oli energian säästämiseksi opetettu tarkkaan tumput suorina toimintaan. Hän huomasi jo kaukaa, että olimme tehneet check innin netissä ja huuteli kymmenen metrin päästä, että meidän pitää vielä tulostaa automaatista tägit matkalaukkuihin. Kävelimme ihan turhaan häneltä vielä kysymään, mistä, mutta saimme kävellä takaisin automaateille. Hän vaivojaan säästellen nyökkäili meille ohjeita. Tee se itse -tarrat laukuissa liimattuina pudotimme matkatavaramme hinnalle ja hän nyökkäsi meidät matkaan. En ole ihan varma, toivottiko hyvää matkaa. 
 
Liukuportaat olivat pysähdyksissä, mutta saimme ne itse liikkeelle. Mietimme jo, miten lentämisen opettelu sujuisi. 
 
Lento sujui lähes samoin kuin muillakin lentoyhtiöillä. Meidän välistä oli yksi paikka jätetty pois, koska meillä oli istuimet A ja C, eikä siinä välissä mitään tuolia ollut. Ruokaa ei tarjottu, mutta kahvia sai, ja kaivoimme Ystävättären omat ruisleivät esiin. Mehutkin oli omasta takaa (ostettu nykyisten sääntöjen mukaan vasta turvatarkastuksen jälkeen). Viimeinen puoli tuntia lennettiin valot sammuksissa. Kai siinäkin litra kerosiinia säästyi. Sille lentoyhtiökään ei voinut mitään, että kuu seurasi matkaamme ja heijastui hauskasti pienistä lammista, seurasi jokia ja paistoi meristä takaisin.   
 
 
 
 
 
 
Ateenassa odottelimme kärsivällisesti halpalennon matkatavaroita. Niillä oli käytössä vain yksi matkatavarakärry. Kun kärryllinen oli tuotu, lähdettiin hakemaan toista. Meidän matkatavarat olivat kolmannessa kuormassa, mutta moni jäi vielä odottamaan omiaan.
 
 
Jatkoimme itse halpamatkaa istumalla bussiin tavallisen kansan pariin. Bussi 95x Syntagmalle. Ajateltiin, että x tarkoittaisi pikavuoroa, mutta ei sentään, tämä pysähtyi ensin IKEAssa ja sitten missä vain, mutta tunnin päästä oltiin Syntagmalla ja siitä vartin päästä hotel Carolinan ovella, missä meitä jo osattiin odottaa. Halpahotellimme tarjosi hissin vain neljänteen kerrokseen, mutta kiipesimme tikkaita myöten viidenteen.  
 
 
Luxusterassikin löytyi ja puolikas näköala Akropoliille. Sängyistä oli otettu petauspatjat pois, mutta muuta valittamista ei keksittykään. Jaa, netti tietysti, se yhdistää vain hotelli Carolinan omaan verkkoon, eikä sillä pääse oikeaan nettiin. Viikon mittaan totesimme, että hotelli oli kelvollinen halpavalinta. Osoite on Kolokoni 55 ja se on Monastirakin ja Syntagman yhdistävän kauppakadun Ermoun pohoispuolella pari korttelia. Ympäristössä on paljon pieniä ja edullisia kauppoja, ja matka Omonian epämääräisemmille seuduille on riittävän pitkä. Suosittelen kuitenkin vasta sitten, kun pehmentävä petauspatja kuuluu hintaan.
 
 
 
 
 
Sunnuntai 1.11.
 
 
Kunnon turistit heräävät aikaisin kotoisesti kirkonkellojen soittoon ja lähtevät kreikkalaiskatoliseen messuun Agia Irinan kirkkoon. Kyllä kannatti mennä.
 
 
Kirkko oli täynnä, ja ainakin hetken epäilimme, että edessä laulava pappi oli Suomesta tänne muuttanut Matti Salminen ja kirkkokuorokin kuulosti tutusti Tallalta. Musiikki oli mahtavaa, vaikka  kirkonmenoista emme paljon ymmärtäneet. Synnit varmaan tuli tunnustettua, kun mennessämme kirkkoon kuoro lauloi Kyrie Eleison ja lähtiessämmekin oltiin vielä Kyriessa, vaikka ainakin tunti istuttiin. Kolehti oli kerätty ja alttarille oli juuri katettu tarjottimellinen sämpylänpaloja. (Jälkeen päin asian tunteva miniä kertoi, että olimme istuneet kirkossa peräkkäin aamupalveluksen ja liturgian, siksi epäilimme toistoa.)
 
 
Seuraavassa kirkossa eli kadun keskelle jääneessä pikkuisessa Kapnikareassa ihmiset sitten jonottivatkin iloisesti rupatellen omaa leipäpalastaan, jonka edessä seisova pappi kaikille antoi, kyseli samalla kuulumiset ja jutteli vähän. Ihmiset siirtyivät leipäpalastaan mutustellen vapaamman seurustelun pariin ympäri kirkkoa.
 
 
Myöhemmin kuulin asian tuntevalta miniältäni, että olimme missanneet kirkkoa vaihtamalla liturgiasta ehtoollisosuuden kokonaan ja siirtyneet suoraan ehtoollisen asettamisesta kevyempään seurusteluun, jossa kirkkokansa liturgian loputtua ihan vapaamuotoisesti nauttii loput leivät ja siihen vaiheeseen kuuluu seurustelu. Itse ehtoollinen on yhtä harras ja pyhä kuin meillä kotosuomessakin.
 
Turisteja oli matkaoppaissa kehotettu sunnuntaisin myös ryhmittymään parlamenttitalon eteen katselemaan pieniin valkoisiin hameisiin, tupsulakkeihin (teekkarityyli) ja tupsutossuihin pukeutuneitten sotilaitten rytmikästä ja mielikuvituksellista tepastelua ja siellähän sitä väkeä olikin.
 
 
Välillä sukkahoususotilaat heittivät jalkaa ylös ja välillä steppasivat paikoillaan töpöttävin askelin. Sitten tuli iso lauma poliiseja ja käski kreikaksi turisteja tekemään jotain, mitä kukaan ei tajunnut tehdä. Lopulta yksi nuori naiskonstaapeli keksi taikasanat: "Step back",  ja kun muut samalla huitoivat, kansa lakosi vähitellen torin reunalle. Taistelin samalla itseni eturiviin, koska aavistin jotain jännää olevan tulossa. Sieltähän sitten tulikin poliisisoittokunta ja muutama kymmen lisää tätä tupsulakkeihin ja tossuihin puettua hameväkeä, joilla oli taas oma koreografia ja joitain huuto-osuuksia ja pientä punttijumppaa pyssyjen kanssa sen lisäksi.
 
 
Lopulta kaikki marssivat taas pois ja turisteille alettiin myydä pieniä siemenpusseja, joista ne sitten syöttivät puluja. Sitä me ei tehty, kun ei keksitty, miksi olisi pitänyt syöttää puluja.
 
 
 
Seuraavaksi turistien pitää sunnuntaisin mennä Monastirakin kirpputorille, joka levittäytyy Monastirakin länsipuolella oleville kaduille erityisesti sunnuntaisin. Ihan sama meininki siellä näytti olevan koko viikon, paitsi ehkä vähän vähemmän tavaroita suoraan katukivillä.  Matkalla nähtiin nätti auto, ja Ystävätär-mummi sanoi, että siitä pitää ottaa pojanpojalle kuva. Sama kuva on tarkoitettu myös omien pojan- ja tyttärenpoikien katsottavaksi, kun ahkerasta hakemisesta huolimatta pojille ei viikon aikana löytynyt ateenalaista autokorttia mistään. 
 
 
Kirpputorilla oli varmaan ateenalaisiakin, kun ei marraskuussa voi missään olla niin paljon turisteja. Jonkun verran kissoja oli myös, niin kuin kaikkialla Ateenan kaduilla, ja turistit ottivat niistä kuvia, ja ravintolanpitäjät nyrpistelivät asiakkaille, jotka ruokkivat kissoja ja houkuttelivat niitä sinne, minne ravintolanpitäjät eivät niitä halunneet.
 
 
Kirpputorikaduilla myytiin kaikenlaista turistikrääsää ja hiekasta kaivettuja tinasotilaita ja astioita ja ihan mitä vaan, ei kuitenkaan mitään sellaista, mitä me olisimme tarvinneet.
 
 
Ystävätär pysähtyi katselemaan tuoleja, kun keittiön tuolit kuulemma kaipaisivat uudistamista, mutta nämä eivät sittenkään olleet ihan sitä, mitä haettiin.
 
 
 
 
Vähän laukkukauppoja hierottiin ja kyseltiin suoriksien hintoja, mutta ei  taidettu ostaa mitään.
 
Lopulta syötiin yhdessä tavernassa kelvollinen kreikkalainen salaatti ja käveltiin hotellille takaisin vähän levähtämään.
 
Sunnuntaita oli kumminkin jäljellä vielä paljon ja tunnollisina lähdimme liikkeelle. Metroasemalta ostettiin suositusten mukainen viikon lippu (10 euroa) ja ajettiin yksi metroväli Akropolis asemalle. Ihan vieressä oli uusi Akropoliin museo ja kun se oli sopivasti auki, huomattiin, että se on mahdollista suorittaa saman tien. Olipa museo! Se oli muinaisaarteitten päällä niin, että niiden oli ollut pakko jättää lattiaan lasisia alueita, joiden läpi näki, mitä museon alla oli.
 
 
Museon sisällä oli kolme kerrosta savi- ja marmoriesineitä, jotka kai kaikki olivat Akropolis-kukkulalta peräisin. Museon kuppilan tarjonta ei sen sijaan ollut yhtään mistään kotoisin, tai jos oli, oli Cafe Picnicin kopio, joten ei jääty sinne, vaan käveltiin Plakan läpi muualle syömään. Katseltiin matkalla moniakin paikkoja, mutta ei jääty mihinkään, vaikka monikin mies matkalla sanoi hyvää iltaa ja kyseli, mistä ollaan, näyttää, että Finlandista.
 
Monastirakin aukion vieressä lopulta sanottiin yhdelle ystävälliselle miehelle "Kyllä" ja istuttiin pöytään. Hyvä oli ateria Metro tavernassa. Souvlakia ja kreikkalaista kanaa syötiin ja Santorini viiniä juotiin ja lopuksi se mies toi meille jugurttia ja hunajassa marinoituja viinirypäleitä tai jotain, mikä oli juuri muuttumassa viinirypäleistä rusinoiksi, ja sanoi että talo tarjoaa. Loppuviikko sitten etsittiin, saisiko mistään tuliaisiksi hunajassa kelluvia viinirypäleistä rusinoiksi kehittyviä herkkuja, mutta ei löydetty. Säilövät täällä enemmän pistaasipähkinöitä ja muita pähkinöitä hunajaan ja myyvät turisteille.
 
Illalla todettiin tyytyväisinä, että ensimmäinen päivä oli hyvin suoritettu ja mentiin nukkumaan.
 
 
 Maanantai 2.11. Lykavittos ja Kolonaki
 
Maanantaiaamuna jäätiin suoraan hotellin eteen odottamaan bussia 200, jonka reitti vie Kolonakin kaupunginosaan. Mitään aikataulua pysäkillä ei tietenkään ollut, ja väsyimme odottamaan ja lähdimme kävelemän Syntagman metrolle, josko yhteys olisi siten nopeampi. Sitä emme ottaneet huomioon, että kaikki kävelyalueen kaupat olivat auki, ja kauanhan siinä meni ennen kuin metrossa oltiin. Ihan toista shoppailla kuin jossain muussa seurassa. Ollaan ihan yhtä mieltä siitä, että mennään vielä Mothercaren toiseenkin kerrokseen. Molemmat.
 
Ennen metroon menoa tuli uusi hidaste. SOS lapsikylä -organisaatio piti asemalla joulumyyjäisiään näin marraskuun alussa, ja pitihän ne kiertää.
 
 
 
Metroasemallakin piti pysähtyä katsomaan. Monilla Ateenan metroasemilla on vitriineissä tai muuten esillä metron kaivauksissa paljastuneita aiempia kerrostumia. Ja muutenkin metroasemat ovat siistejä, kiiltäviä ja moderneja.
 
 
 
Metroasemalla keksittiin saman tien mennä yksi metropysäkki pitemmälle ja katsoa Megaron Musikis konserttitalo. Joskus männä vuosina meidän lapset on osallistuneet ISME konferensseihin Färsaarilla, Etelä-Afrikassa ja Helsingissä ja täälläkin saattoi olla sellainen menossa. Meille ei sitä kuitenkaan esitelty, ja kun tämän viikon konsertit olivat enemmänkin sellaisia, joissa soitettiin pianoa, ei sitten ostettu konserttilippujakaan. Sinfoniaorkesteri olisi ollut juhlallisempi ja enemmän soittajia katsottavaksi. Mies ei jaksa ymmärtää, kun sanon katsovani soittajia, hän vain kuuntelee. Jäi konserttitaloon tutustuminen siihen, että päällisin puolin todettiin, että marmorit pysyy seinässä paremmin kuin Helsingin konserttitaloissa (vai kupruilevatko täälläkin?) ja tultiin takaisin metrolla yksi pysäkinväli.
 
 
Lykavittos kukkula on Ateenan näköalapaikka. Sinne piti päästä raidehissillä, mutta ei se niin helppoa ollutkaan kuin kartalta näytti. Hissille oli niin pitkä matka kiivetä, että juotiin yhdet hyvät kahvit matkalla. Cappucchino oli parempaa kuin filtterikahvi ja piirakat oivalliset.
 
  
Ystävätär osti valkoista teetä, kun kaupan tyttö oli niin iloinen ja ystävällinen, ja minä ostin Oulun suklaayhdistyksen Helsingin osastolle tuliaisiksi suklaata, jossa oli mansikoita, pähkinöitä ja punaista pippuria.
 
 
 
Sitten kiivettiin taas tolkuton määrä portaita ja katsottiin välillä alaspäin, mistä oli tultu.
 
 
 
Matkan varrelta löytyi vihdoin myös posti, joka myi postimerkkejä. Kaikissa korttikaupoissa sanottiin, että merkkejä saa vain tupakkakioskeista, ja kun me ei polteta, oltiin vähän hukassa. Mutta nyt löytyi. Postissa oli aikamoinen jono, ja merkit myynyt täti opasti, että yksi merkki ei riitä, pitää laittaa 67c ja 3c merkit. Mikäpä siinä.
 
Ystävätär huolehti eilen, että otin pikkupojille kuvan hyvän näköisestä autosta. Nyt hän huolehti, että otan Ystävättären miehelle kuvan hyvän näköisestä moottoripyörästä. Otinhan minä, vaikka en olisi itse tiennyt, mistä pyöristä kuvat pitää ottaa.
 
 
 
Onneksi olin liikkeellä Ystävättären kanssa, Mies ei olisi siihen hissiin tullut. Ylhäältä näkyi koko Ateena, Akropolis ja kauas merelle. Näkyi myös selvästi, miten Ateena on vuorten reunustamassa laaksossa, mikä saa aikaan sen, että kesällä ilma ei vaihdu, vaan laakson pohjasta tulee kuuma kattila. Kannatti käydä katsomassa näköalat!
 
 
 
 
 
Tultiin hissillä alas ja lähdettiin etsimään Lady Seinen vasen ranta Pariisin papukaijakirjassaan suosittelemaa tavernaa, jossa ruokalista olisi vain kreikaksi ja mezet hyviä, mutta ei löydetty. Löydettiin kyllä yksi saman leidin tyyliin sopiva paikka, jossa pyytämällä saatiin kansainvälisempi ruokalista. Uuniperuna on kreikassakin hyvää ja kana myös ja valkoviini.
 
Jatkettiin saman ladyn suosittelemalle Koloniaki aukiolle, jossa kuulemma näyttäydytään. Näyttäydyttiin mekin, mutta ei meitä kukaan erityisesti katsonut, ei edes näyttäytymispaikan tarjoilijapojat. Aukion reunoilla oli kaikenlaisia liikkeitä, joilla oli tutun kuuloisia nimia: Dolce & Gabbana, Armani, BVLGARI, Moschino, mutta niiden lastenvaatteet baby Dioria myöten oli meidän mummikukkaroille liikaa, joten käveltiin sitten hotellille päin. Tsekattiin vielä Attican tavaratalosta samat merkit ja todettiin sama juttu kukkaron suhteen sielläkin.
 
 
 
Armanin tutin hinnan kysymistä kyllä harkittiin, mutta kauppa ei nyt ollut auki.
 
 
Saappaat olivat katukuvasta päätellen selvästi syksyn trendi, mutta ei löytynyt sopivia ahkerasta etsimisestä huolimatta.
 
Käytiin Attican yläkerrassa kumminkin juomassa jotain. Ystävätär tykkäsi edelleen cappuchinosta, mutta itse päätin kokeilla frappea jäätelön kanssa. Tarjoilijatyttö kysyi, enkö varmasti palele, mutta vastasin hänelle, että kylmä juoma ei ole ongelma, kun on tässä iässä. Kai se enemmän hellejuoma on, mutta ei huono, ja pitihän se maistaa. Siis kylmää kahvia, johon on vielä lisätty jäämurskaa ja tässä tapauksessa jäätelöä.
  
 
Kello oli liian paljon millekään muille turistiaktiviteeteille, ja hotelli kutsui.
 
Tiistai 3.11. Sadepäivä kaupungilla

Aamulla teimme tärkeitä päätöksiäpilviä tutkaillen. Ensimmäinen päätös oli hyvä: lähikaduille shoppailemaan, ei Akropoliille. toinen päätös oli huono: jätetään sateenvarjot hotelliin.

Lähikaduilla olikin monenlaista takkia ja sukkaa, joku kirkkokin taas. Sitten Evripidou kadulla astuimme kauhujen käytävälle, jossa roikkui ruhoja, eri eläinten mahalaukkuja, kaninraatoja, nyljettyjä kalkkunoita ja muita lihankimpaleita, joiden keskellä valkotakkiset (ainakin alunperin) miehet heiluttelivat isoja veitsiä ja yrittivät saada meidät pysähtymään kuka milläkin verukkeella.
 
 
 
Nyljettäessä jätetään vähän nahkaa ja karvoja jäljelle, että ostaja tietää, mitä on ostamassa. 
 
 
 
Käytävällä heilui niin paljon isoja ja teräviä veitsiä, että tuli kyllä mieleen suomalaiset turvallisuusmääräykset, joiden mukaan kai viittä senttiä pitempiä teriä ei saa olla esillä julkisella paikalla. Täällä viisi senttiä on ilmeisesti enemmän ja tarkoittaa veitsen leveyttä!
 
 
Enkä usko, että itse tekisin edes ruokaa kaikesta siitä, mitä saatavilla oli.
 
 
Yksi nappasi Ystävättären kainaloon ja käski ottaa kuvan. Otinhan minä. Ystävätär kyllä näytti siltä, että kohta pinkaisee karkuun ja alkaa huutaa apua, mutta miehellä ei ollut veistä. Hän pyysi vielä kamerasta nähdä, millainen kuva tuli ja näytti ihan tyytyväiseltä. Me ei varmaan oltu tällä käytävällä ensimmäiset turistit kameroiden kanssa.

Kun pääsimme kauppahallin ruho-osastolta ulos, etsiydyimme toiseen kauhujen paikkaan, Omonia-aukiolle, jonne ainakin pimeän aikaan naisia varoitetaan menemästä. Ei se näin valoisalla ihan niin kammottava ollut, vaikka joutilaita miehiä olikin suhteellisesti muuta kaupunkia enemmän porttikongeissa seisoskelemassa. Aukion laidalla oli lady Pariisin papukaijakirjassaan suosittelema NEON kahvila, ja cappucchinot ja piirakat olivat ihan kelvolliset komeissa puitteissa. 
  


Ulkona olikin jo joutilaille miehille ilmestynyt sateenvarjoja myyntiin, ja me hyppäsimme bussiin, ettei tarvinnut ostaa. Bussin ikkunasta sitten katsastimme kauppakadun valikoiman - tulihan se näin halvemmaksi. Jäimme pois ja ajattelimme mennä Benaki -museoon, mutta se olikin kiinni tiistaisin.

Eipä siinä muu auttanut kuin kävellä takaisin kauppakadulle. Katsastettiin toinen vähän halvempi tavaratalo, muttei sieltäkään löytynyt mitään. Siinä vaiheessa tuli sateenvarjoja ikävä, kun kadut alkoivat vähitellen muuttua enemmän jokien näköisiksi. Karttaa vilkuillen hyppelimme erilaisten katosten suojassa hotellille päin, ylitimme jokia, kengät ja sukat kastuivat kyllä ja villatakit ja farkutkin niin, että ei meinattu edes hiustenkuivaajalla saada niitä kuiviksi.

Viidenteen kerrokseen vievät tikkaatkin olivat kastuneet aika liukkaiksi, eikä olo tuntunut enää oikein lomalta.

Parin tunnin vaatteitten kuivattelun jälkeen rohkaistuimme kuitenkin sateenvarjoin aseistautuneina ulos ruokaa etsimään. Löydettiin taas lady Pariisin suosittelema paikka osastosta "vähällä rahalla ruokaa nälkäisille" ja syötiin ihan kunnollinen kreikkalainen tarjottimellinen erilaisia tikuissa tai ilman paistettuja lihoja, perunoita, sipulia, tomaattia, porkkanaraastetta, jugurttikastiketta ja valkoviiniä Quick Pittassa. Ei ollut huono valinta tämäkään.

Löydettiin vielä Tuulten torni ja katseltiin Akropolista iltavalaistuksessa, joten turistitehtävätkin tulevat yksi kerrallaan suoritetuiksi.
 
 

Takaisin tullessa lämmitin oli pois päältä ja juuri nyt jännitetään, saiko respan kaveri sen kuntoon. Jos ei, tulee kylmä yö. (Onneksi sai.)
 
Keskiviikko 4.11. National Garden ja Akropolis

Eilinen sääennuste ei luvannut hyvää, eikä aamuinenkaan ollut kovin lupaava: iltapäivällä sadekuuroja. Päätettiin kuitenkin kiirehtiä ennen sadetta Akropoliille, että tulisi Ateenan päärauniot suoritettua ja lähdettiin matkaan heti aamupalan jälkeen. Ei se aikaisin ollut silloinkaan, koska meidän hotellihuoneessa ei ole oikeaa ikkunaa, on vain parvekkeen ovi, joka pitää yöksi sulkea ja sen jälkeen ollaan pimennossa sekä auringonnousun että säätilan suhteen ja aamut tahtovat rauhassa ja hiljaisuudessa venyä jopa yhdeksään asti ennen kuin herätään. Aamu oli kuitenkin aurinkoinen pieneen kattoterassihetkeen.
 


Eikä me Akropoliille ennen iltapäivää ehditty. Ensin ajateltiin mennä Syntagman metron kautta ja ajaa nopeasti Akropoliin asemalle. Ja tämän matkan varrelle jää varmaan Ateenan suosituin shoppailukatu Ermou, joka tässä taustalla.
 
 
Joka paikassa on omat enemmän tai vähemmän tyylikkäät metrosymbolinsa. Onneksi Helsingissä ei aikoinaan päädytty suosittuun Myyrään! Tämä Ateena symboli on aika tyylikäs ja siitä arvaa kohtuullisen pian, että kysymys on Metron sisäänkäynnistä.
 
 
Aurinko paistoi ja ja päätettiinkin metron sijasta kävellä National Gardenin kautta ja ennen kuin siellä oli tutkittu erilaiset kasvit ja niiden tuottamat siemenet  ja ihmetelty lammikkoa, jossa asui noin sata kilpikonnaa (joiden oloista ei taas kerrota eläinystävä Tyttärelle), kello oli jo yli yksi, kun käveltiin Plakassa ja kahvihammasta kolotti ja vastattiin ystävällisesti yhden tumman miehen kutsuun: hyvää päivää, hyvää ruokaa, halpa hinta... Mistä ne oikeasti aina tietää noin tarkasti!
 
National Garden alkaa parlamenttitalon sivustalta ja se on varsinainen rauhallinen keidas Ateenan keskellä. Sisäänkäynnin vieressä meitä tervehti marraskuulle yllättävä kukkakenttä ja nurmikko.
 
 
Aurinko paistoi palmujen yläpuolella, tällaista suomalainen osaa kyllä marraskuussa arvostaa.
 
 
 
Jotkut palmut kantavat tämmöistä hedelmää. Mitä nää on?
 
 
Muitakin hienoja sinisen taivaan ja vihreän lehdistön yhdistelmiä nähtiin.
 
 
Puistossa oli myös pieni lammikkojen alue, joka keräsi erityisesti pikkulapsia. Tämä silta ei kuitenkaan tainnut olla se varsinainen vetonaula, mutta nätti tämäkin, vaikka vesi olikin vähän sameaa.
 
 
Lasten vetonaula ei välttämättä ollut puistossa sijaitseva vaatimaton eläintarhakaan, jossa näki verkon takaa lintuja, vaan se lammikko, jossa oli kilpikonnat.
 
 
Appelsiinipuut ovat meille suomalaisille harvinainen näky.
 
 
Puutarha-alueen vieressä on presidentin palatsi, jota myös vartioivat sukkahousuihin ja tupsutossuihin puetut vartijat koppiensa edustalla. Tuli kyllä epäilys, että vartiointi hoidetaan jotenkin muuten ja nämä on laitettu siihen portin pieleen vain turistien kuvia varten, sen verran näppäilijöitä näkyi täälläkin olevan, ja portilla oli myös kaksi poliisia, jotka näyttivät odottavan jotain, mitä me ei kuitenkaan jääty odottamaan.
 
 
Tällaisia kaksikerroksisia turistibusseja näkyi Ateenassa aika vähän. Ehkä syynä on se, että tärkeimmät nähtävyydet voi aivan hyvin kiertää kävellen, ja kaikkein tärkeimmille ei kumminkaan pääse autolla.
 
 
 Jatkettiin sitten Plakaan, missä kahvi ei ollut kummoista, eikä se baklavakaan mitä saatiin ollut yhtä hyvää kuin Istanbulissa. Sitten käveltiin erilaisia pikkukatuja ja pikkuportaita ja pikkukirkkoja (jotka olivat kyllä yhdessä ja erikseen oikein mielenkiintoisia) Anafiotikan alueen läpi. Löytämämme reitti ei varmaankaan ollut erityisesti turistireitti, mutta nähtiinpä kaikenlaista pientä mukavaa. Anafiotika on alue, jolle aikanaan muutti albanialaisia työläisiä ja se on säilynyt pienimuotoisena ja aika alkuperäisenä. Joku opaskirjoistamme kuvasi sitä alueena, jolla näkee valkoisia taloja ja pelargoneja, mutta eivät oppaitten kirjoittajat tienneet näistä moninaisista töhryistä mitään.
 
 
Ja aina välillä todettiin kartasta, että mennään oikeaan suuntaan, vaikka portaat eivät uskoa oikeasta suunnasta  lisänneetkään.
 
 
Anafiotikassa nähtiin myös räystäiden reunoilla huolellisesti laitettuja koristeita. Näitä oli ollut myynnissä kirpputorillakin. Onkohan näillä jotain muuta merkitystä kuin olla koriste?
 
 
 Akropoliin portilla kello olikin sitten puoli kolme, mutta aurinko paistoi edelleen, eikä näin marraskuussa ole sellaisia turistilaumoja, joiden takia tarvitsisi olla paikalla heti aamusta. Rauniot olivat enimmäkseen rakennustelineitten peitossa, mutta olivat ne silti vaikuttavat ja näköalat vielä vaikuttavammat. Ehdottomasti maailmassa yksi paikka, jossa on kannattanut käydä, niin tietää käyneensä.
 
Heti sisäänkäynnin jälkeen on Herodes Atticuksen temppeli.
 
 
Ennen Propylaiaan astumista olevat portaat olivat varmaankin turistien suosituin poseerauspaikka. Minkähänlainen tungos tässä onkaan kesällä, kun nytkin joutui vähän jonottamaan vuoroa ja katsomaan, että kukaan muu ei kävellyt kuvaan?
 
 
Koko Propylaia ja puolet Parthenonin temppelistä oli rakennustelineiden peitossa, eli kaikenlainen korjaus ja rekonstruointi täällä varmaan jatkuu ihan aina.
 
 
Akropoliilta oli hienot näkymät joka suuntaan. Tässä näkymä Lykavittokselle, josta pari päivää aikaisemmin otimme kuvan tänne suuntaan.
 
 
Tämä kuva on Antiikin Agoralle ja Areopagille, jonka muistamme myös kristillisestä lähetystyöstä ja Paavalin puheesta tuntemattomasta Jumalasta. Sen muistoksi Areiopagilla on apostolien kirkko kuvan oikeassa alareunassa. Agoran toisessa laidassa on yksi parhaiten säilyneitä temppeleitä, Hefaistoksen temppeli.
 
 
Akropoliilta näkyi joka suuntaan kaupungin yli ja myös merelle.
 

Alastulokaan ei ollut ihan selvää ja helppoa, kun turisteja oli liikkeellä niin vähän, että oli pakko itse päättää, mitä pikkukatuja ja pikkuportaita pitkin kulki ja kääntyi. Voi olla, että käyttämämme reitti ei ollut ihan perus turistireitti, mutta lopulta oltiin jälleen Monastirakin aukiolla ja käveltiin sisään Metro tavernaan, jossa viimeksi saatiin jälkkäriksi paksun kermaisen jugurtin kanssa hunajassa marinoituja viinirypäleitä tai rusinoita, tai jotain jotka olivat jo alkaneet muuttua viinirypäleistä rusinoiksi ja saman tien päätettiin tulla uudestaan. Se oli varmaan parasta, mitä viikon aikana syötiin.
 
Monastirakin aukio on varmaan Ateenan värikkäin aukio. Sillä on jatkuvasti katusoittajia (mm inkat joka päivä, iltaisin sulkapäähineissä) ja kaikenlaisia esiintyjiä, hedelmien ja pähkinöitten myyjiä, turisteja, nuoria ja vaikka mitä. Siltä alkavat kadut. esimerkikis Mitropoleos ja Pandrossou ovat täynnä ravintoloita ja turistikauppoja. Kuvasta näkyy myös se, että tyypillisesti vanhat kirkot ovat jääneet katutasoa alemmas aikojen kuluessa.
 


Nyt syötiin hyvät moussakat ja Ystävätär joi Santorini viiniä, kun tarjoilija kertoi, että se tuodaan suoraan bossin veljen tilalta Santorinilta.  Bossilla on varmaan veljiä kaikilla Kreikan isommilla saarilla ja enoja varuiksi pienemmillä. Viini oli kumminkin hyvää ja moussaka paljon parempaa kuin pari päivää myöhemmin Mitropoleos-kadulla syömäni moussaka.
 
.


Ystävätär jäi vielä kaupungille shoppailemaan ja minä lähdin hotellille vähän nuhaisena. Ystävättären shoppailu onnistui ja sain tuliaiksiksi matkan ehdottomasti parhaan leivoksen. Ystävätärtä oli kaupungilla tervehditty venäjäksi. Oliko se hyvä vai paha, en osaa päättää. Kun minä olen mukana, meitä ei koskaan luulla venäläisiksi. Venäläiset naiset ovat aina kauniita ja tyylikkäitä. Heillä on laitetut hiukset, meikki, käsilaukku, naiselliset vaatteet ja korkokengät. Ystävätär ei meikkaa eikä käytä Ateenassakaan korkokenkiä.
 
Päivä oli kyllä loppuun asti oikein aurinkoinen.  Akropolis näkyi kauniina.
 
 

15.11.2009 Merelle ja Eginan saarelle

Lumipyry oli vallannut yön aikana koko pääkaupungin seudun, maisema oli valkoinen ja yöllä oli sattunut lukuisia ojaanajoja... tämä oli onneksi vain uutinen Hesarin etusivulla. Avasimme parvekkeen oven sinitaivaaseen ja auringonpaisteeseen ja oli pakko hetki ottaa aurinkoa ennen kuin edes lähdettiin aamupalalle.

Metro Pireukseen sujui helposti, mutta siellä olikin marssittava pitkin laitureita, ennen kuin sopiva laituri löytyi sekä matkan maksamiseen että laivan löytämiseen. Oppaiden neuvot kuulostivat helpoilta: Eginan laivat lähtevät laiturista 6. Sitä oppaissa ei kerrottu, että laivayhtiöitä on useita ja sinne menee myös useanlaisia laivoja. Kun sitten helpottuneina löysimme paikan, jonka ovessa luki Tickets ja sisällä auliisti myytiin menopaluita Ateenaan, emme ymmärtäneet ollenkaan, että meille osoitettu Lentävä delfiini laiturissa 8 olikin katamaraani, jolla laivamatkasta ei likaisen ikkunan takaa nauttinut yhtään.
 
 
 
Kun sitten kävelimme kauniilla Eginan rantakadulla päätimme ostaa uuden paluulipun ja tällä kertaa kuvasta varmistimme, että laiva oli ferry, jonka kannella voi istua.
 
 
Egina on pikkuinen symppis rantakaupunki, jossa on turisteille hevosvaljakoita ja rantaravintoloita ja pistaasipähkinäkioskeja. Rantavesi oli kirkasta, ja tuijottelimmekin sitten yhden innostuneen pikkutytön kanssa rannan rapuja. Varsinkin kesällä paikassa voisi olla pitempäänkin ja mennä bussilla saaren toiselle rannalle, jossa voisi yrittää uimaankin.
 
 
Osa ravuista kiipesi betonilaiturin seinää pitkin ylös, mutta emme jostain syystä jääneet seuraamaan, kuinka ylös.
 
 
Oli siestan aika ja mummeille sopivat kaupat kiinni. 
 
 
Kaduilla oli kumminkin kiva kävellä ja katsella taloja ja ikkunoita.
 
 
Istuimme pitkään rannassa aurinkoisella penkillä ja totesimme, että jos me saisimme päättää, marraskuinen aurinkoloma tehtäisiin lakisääteiseksi kaikille yli viisikymppisille naistyöntekijöille. Oli se niin mahtavaa!
 
 
Rantakadulla oli komea kirkko, jossa oli jokin koristeittenvaihtomanööveri menossa. Itse pappi varmaankin asialla, kun oli parta ja pitkä tukka ja työtakin alta paljastuvat mustat housunlahkeet ja pikkukengät eivät tuntuneet istuvan muiden lampunvaihtajien asuihin.
 
 
Kirkon ovesta astuttiin suoraan rantakadulle ja aurinkoiseen satamaan.
 
 
Rantakadulla oli muutama hedelmäkauppias. Iltapäivällä lapset astuivat mukaan kuvaan. Yksi pikkutyttö nosti tuolin, pöydän ja koulukirjat kadun varteen ja alkoi tehdä läksyjään. Tämä poika pyydysti ampiaisia viinirypälelaatikosta, mutta sen mukaan, mitä näin, ampiaisia oli tolkuttomasti, eikä haavin käyttö ollut kovin tehokasta. 
 
 
 
Hedelmät houkuttivat ostamaan ja maistamaan ja Ystävätär keräsikin hyvät maistiaiset. Melkein kaikki oli hyvää, mutta se yksi, jonka nimeä ei keksitty, olisi varmaan pitänyt laittaa jotenkin. Pelkiltään se oli kuin kuivaa päärynää.
 
Katselimme sopivaa ruokapaikkaa ja päädyimme kalaravintolaan, jossa ystävällinen mies näytti kylmäkaapista jäähileiden keskeltä, millaisia kaloja olisi tarjolla. Ei me nimistä tiedetty, mutta ne näyttivät terveellisiltä ja maistuivat lähinnä ahvenilta, mutta niissä ei ollut yhtä paljon ruotoja. Hyvää oli, myös salaatti.
 
 
Laivarannassa piti vielä kuvata seurustelevat skootterit. Ja on siellä takana se kirkkokin, jossa kävimme.
 
 
Tilaamamme Ferry tuli rantaan.
 
 
Paluumatka meni melkein lokkeja, vettä ja auringonlaskua kuvatessa, eli ei valiteta yhtään mistään.
 
 
 
 
Matka kesti noin tunnin ja vartin ja sen aikana alkava auringonlasku muuttui pimeydeksi.
 
 
Ateenassa kierrettiin vielä parin shoppailukadun kautta ja saatiin jo vähän shopattuakin.
 
 

15.11.2009  Kalaa, hedelmiä, mausteita ja hautausmaa

Lisää lunta - edelleenkin vain Suomessa, ei Ateenassa. Aamu alkoi taas kevyellä auringonotolla omalla kattoterassilla.

Tälle päivälle tuli kaksi varsin erilaista käyntikohdetta. Aamupäivällä käytiin kalahallissa ja vihannestorilla ja shoppailtiin vähän muutenkin. Iltapäivällä käveltiin hautausmaalla.
 
Meiltä jäi viimeksi lihahallin jälkeen kalahalli käymättä ja tänään korjattiin tuo erehdys. Lihahallin läpi taas, kummastelemaan mitä kummallisimpia kaloja. Kalat oli usein pinottu limittäin hauskasti rytmitellen. Se oli hauskan ja käytännöllisenkin näköistä, mutta miksi joidenkin kalojen pyrstötkin oli pitänyt taivuttaa pystyyn?
 
 
Yläkuvassa oleva kala näyttää suunnilleen siltä, mitä Ystävätär eilen söi. Alakuvassa taas on kala, jonka itse luulen syöneeni.
 
 
Hallissa oli myytävänä sellaistakin tavaraa, jolla ei ollut pyrstöä eikä eviä. Otin näistä saksiniekoista kuvaa, kun myyjä alkoi osoitella muita kummallisuuksia, joista myös pitäisi ottaa kuva.
 
 
Kuten esimerkiksi näistä:
 
 
Ja näistä. Pelkkiä saksia?
 
 
Kaikkea emme ollenkaan tunnistaneet. Lienevätkö seuraavat sukua mustekaloille:
 
 
 
Näissä ainakin lukee kalmari:
 
 
Tuntui melkein helpottavalta palata ulkoilmaan ja vihannestorille, missä tunnistimme melkein kaiken myynnissä olevan. Hedelmät ja vihannekset näyttivät tuoreilta ja hinnat olivat selvästi suomalaista halvempia.
 
 
Ja olivathan ne pavut täällä kirjavampia.
 
 
Ihan kaikki ei ollut tuttua. Mitä nämä ovat? Jotenkin ne eivät näyttäneet oliiveilta, olivat ehkä isompiakin.
 
 
Ja tätä hedelmää maistoimme eilen, nimestä ei tietoa. Oli vähän kuivan tuntuista, maku jotain omenan ja päärynän väliltä.
 
 
Oliiveja oli joka lähtöön paljon enemmän kuin suomalaiset söisivät:
 
 
Ja pähkinöitä tarjolla läjittäin:
 
 
 Poikettiin pienessä supermarketissakin ja nähtiin kreikkalaisten merkkien keskellä samat tutut Danonet já Nestlet kuin muuallakin. Hinnat eivät kummasti suomalaisista eronneet, ehkä vähän halvempaa. Munat myytiin torilla suoraan kennoista. 12 c on ilmeisesti kappalehinta?
 
 
Kadulla oli kiva maustekauppa, mausteita euron pussukoissa ja siinähän tovi vierähtikin. Näistä pinoista on tuotu tuliaisia Suomeen.
 
 
Ystävätär poikkesi vielä vaateostoksilla, ja sitten olikin aika tulla takaisin hotellille keventämään taakkoja ja juomaan yhdet neskahvit ennen uutta matkaan rientämistä.
 
Respan tyttö kirjoitti meille kreikaksi lapulle Ateenan ensimmäisen hautausmaan nimen (Πρώτο Νεκροταφείο Αθηνών)  ja opetti vielä sanomaankin nekrotaaffio, ja kun näytimme bussipysäkillä lappua yhdelle sopivannäköiselle keltatakkiselle naiselle, hän sanoi, että bussilla 155 pääsee sinne hyvin. (Sopiva" on sopivan nuori, että osaa englantia ja sopivan siisti, että on luotettava ja sopivan kreikkalaisen näköinen, että on paikallinen.) Bussi tuli ja pysähtyi reumasta lukien noin kolmannelle kaistalle (!), ja loikimme sisään. Matkalla nähtiin Hadrianuksen portti ja Zeuksen temppeli ja ennen pitkää oltiin hautausmaan portilla.
 
 
Komeita valkoisia marmorisia hautamuistomerkkejä oli paljon erityisesti lähellä hautausmaan sisäänkäyntiä..
 
 
 
 
 
 
 
Isot puut, valkoiset hautamuistomerkit, moneen suuntaan risteilevät polut, oli mukava paikka käydä.
 
 
Oli perjantai-iltapäivä. Yksi hautaussaatto nähtiin. Ristiä kuljetettiin edellä, sitten kulki pappi ja sen takana miehet kantoivat mustaa koristeltua arkkua olkapäillään.
 
 
Ja vielä lopuksi lasinen taideteos hautausmaan portilla.
 
 
Tultiin sitten jollain sellaisella bussilla takaisin, jonka numero keksittiin itse (227), käveltiin Plakaan ja etsittiin ruokapaikka, johon kukaan ei houkutellut meitä. Mies sisällä kysyi tilauksen saatuaan, mistä olemme ja hämmästyneinä pyysimme häntä itse arvaamaan. Huonosti arvasi, luetteli USAn, Britannian, Australian ja vielä, kun olimme auttaneet pohjoisella, arvasi meidät norjalaisiksi. Olipa ammattitaidoton tyyppi. Sitten hän kyllä muisteli kuulleensa suomalaisesta jalkapallosta, ja mainitsi sanan Myllykoski, jota me taas emme tunteneet.
 
Ruoka oli kelvollista ja palasimme kadulle. Kadulla makasi koiria, niin kuin monella muullakin kadulla Ateenassa. Yksi näistä oli juuri syönyt sen, mitä lautaselleni oli jäänyt (näin, kun tarjoilija putsasi kanankoipeni ja vei sen ulos). Onneksi pussissa, lautasen hän varmaan sentään tiskasi itse keittiössä.
 
 
Joka paikassa näkyi myös afrikkalaisia nuoria miehiä laukkuja ja muuta kaupitellen. Kun poliisi tuli näkyviin, nuorukaiset säntäsivät karkuun. Tällä kertaa poliisit olivat varautuneet siihen ja lähestyivät kavereita myös karkuunmenosuunnasta. Papereita ei tainnut löytyä, kun kohta mentiin poliisien mukana jonnekin.
 
 
Palattiin hotellille vähän mausteita ja mekkoja shoppaillen. Kaikenlaista kivaa olisi tarjolla. Täällä on kaikinpuolin mukavaa.
 
 
 
15.11.2009 Viimeinen päivä Ateenassa
 
Viimeinen päivä alkoi pakkaamisella ja kaikki mahtui hyvin matkalaukkuun. Tullessa oma laukkuni oli ollut niin tyhjä, että otin mukaan ylimääräisiä kevyitä henkareita ja oman tyynyn ja nyt jätin ne jälkeeni. Ei olleet paljon tavarat lisääntyneet, laukku oli niin väljä, että en jättänyt käsimatkatavaroihin muuta kuin läppärin. Ystävättärellä taisi olla vähän enemmän soviteltavaa, kun tytöt saivat mekkoja ja Ystävätär itse osti takin.
 
Jopa hotellista lähtiessä oli vähän haikea tunnelma, piti vielä ottaa viimeiset kuvat ruokasalista ja itse hotellista.
 
 
 
Lisää väkeä sinne oli jo alkanut tulla, lähdimme sopivasti pois Ateenan maratonin alta (katso miehen t-paidan teksti.
 
 
Vietimme suurimman osan päivästä kierrellen Monastirakin katuja ja Antiikin Agoraa. Hiljaista oli, uskalsi hyvin ottaa itselaukaisijalla kuvan raunioista (ei siis tarkoita niitä kahta virkeää naista, jotka istuvat raunioilla).
 
 
Pyörähdettiin vielä Attaloksen Stoassa ja Agoran museossa, kun neljä päivää vanhoilla Akropoliin lipuilla pääsi sinnekin. Akropoliin 12 euron lippuun sisältyy lippu muillekin raunioille ja ne pitää koluta neljän päivän sisällä.
 
 
Agoran museossa oli mm nykyisen souvlaki-ruoanlaiton esineitten vanhempia malleja.
 
 
Ja pitkin Agoraa paljon kasveja, joita emmen tunnistaneet, mutta tämän täytyy olla tammi.
 
 
Lopulta kello tuli niin paljon, että katsottiin parhaaksi syödä ennen halpalentoa ja hakea tavarat hotellista. Valittiin matkustustavaksi nyt metro bussin sijasta. Tiedettiin pyytää kahden hengen ryhmälippu, sillä sai euron alennuksen (normaalisti kentälle metrolla 6 euroa, viikkolippu ei kentälle asti käy, vaikka muihin matkoihin Pireusta myöten kävikin.) Ensi kerralla saattaisin käyttää metroa kumpaankin suuntaan, vaikka oli se bussikin ihan ok ja sille oli niin helppo löytää kentällä, kun se oli heti ulostulon vieressä.) Oli haikeaa mennä metroon, kun metroasemalla säätaulu näytti vielä hellettä. Jotkut ennusteet olivat sisältäneet ukkosia, ja nähtiin salamointia sitten koneesta jossain pilvien päällä taivaanrannalla.
 
 
Olipa mukava matka! Kiitokset Ystävättärelle. Voitaisiin mennä joskus toistekin.